Entuudestaan alkoholismi oli epäilyksettä kaikille jollain tapaa tuttu, onhan se tietyllä tavalla kansansairaus Suomessa. En kuitenkaan tiennyt alkoholipsykooseista mitään, en ollut kuullutkaan aiemmin.

Tunti ei kestänyt ihan koko tuntia, mikä ei ainakaan minua haitannut, sillä ymmärrettävästi kyseessä olevasta sairaudesta ei ihan hirveän pitkää romaania saa revittyäkään. Sitä paitsi, tärkein tieto saatiin kerättyä, eikä ymmärrykseen jäänyt aukkoja. Sehän se pääasia on.

Keskustelimme siitä, onko alkoholismi todellakin sairaus. Alkoholisti itse ei miellä sitä sairautena, tai minkäänlaisena ongelmana  ylipäätään. Sama linjaus näkyi noin puolella ryhmäläisistä, tälle kannalle oli monenlaisia perusteluita.

Itse kuuluin niihin jotka katsovat alkoholismin olevan sairaus. Jotain vikaa täytyy olla päässä, että alkaa kiskomaan viinaa aivan järjettömiä määriä. En usko että hedonistisista ihmisistä löytyy kovin montaa sellaista, joka ihan vain viinanhimosta lipittäisi viikkoja putkeen. Tai sanotaan vaikka, etten usko pelkän hedonistisyyden saavan moista aikaan, kyllä siihen aina sen perimän vaikutuksen tarvitsee. Sitä paitsi, jos alkoholisti ei itse näe viinanhimoaan sairautena, mutta se aivan selkeästi on jo sairaalla tasolla liikkuvaa riippuvuutta ja lähipiirin vahingoittamista, niin eikö sekin jo kerro jotain? Ei terve ihminen käyttäydy tai väitä niin jos asiat selkeästi ovat retuperällä.

Kaiken kaikkiaan kurssimme on ollut opettavainen ja mieleenpainuva. Tästä kiitokset kaikille opettajakollegoille! B–)

Odotukseni liukuhihnatehtaasta haihtuivat pikaisesti kun pääsin ovesta sisään. Paikka oli suhteellisen siisti ja jollain tapaa jopa aiempaa vierailukohdettamme Voisalmen päivätoimintakeskusta muistuttava, aavistuksen laitosmainen. Aloitimme kierroksen menemällä yläkertaan työpajoja katsomaan. Siellä tehtiin erilaisia töitä muovilusikoiden lajittelusta tekstiilitöihin. Erityisen kiva oli taas huomata tapoja, miten vammaisten toimintakyvyt ja osaaminen otettiin töissä huomioon. Kertakäyttöastioiden pussittamista helpottamassa oli rei’itettyjä puupalikoita, joihin astiat asetettiin pystyyn. Tämä auttoi työntekijöitä laittamaan pusseihin vaaditut 50 astiaa, sillä kaikki työskentelijät eivät osanneet laskea. Työntekijöiden ottama kontakti oli ystävällistä ja innokasta, tuli oikeasti tervetullut olo ja näki että meitä oli vähän odotettukin. Tekstiilipuolella oli hienoa nähdä työntekijöiden itse suunnittelemia töitä, joihinkin ideat olivat tulleet täysin neuvoja antamatta. Työnjälki oli huolellista ja jokainen näytti todella pitävän työstään ja he myös keskittyivät siihen.

Kierroksen jälkeen menimme jonkinlaiseen oleskelu-/luentohuoneeseen, jossa “kierros oppaamme” kertoi hieman lisää LAP-tuotteesta. Opastajamme kertoi, etteivät useat työntekijät pidä että heitä kutsutaan kehitysvammaisiksi ja sen vuoksi menimme erilliseen huoneeseen kuuntelemaan tätä tarkempaa esittelyä.

Reissun miinuspuoli tuleekin tässä. Lisäinfo tuntui kestävän hirveän kauan ja tietoa tuli paljon (osa tiedoista myös moneen otteeseen) ja ehkä turhankin tarkasti kerrottuna. Pitkän koulupäivän jälkeen ja huonosti syöneenä ei kyllä meinannut keskittyminen riittää. Luulen että aika moni odotti meidän pääsevän puoli neljältä, mutta “luento” kestikin vartin odotettua pidempään ja tässä vaiheessa pilkkimisvaara oli jo todellinen.

Luentoa lukuunottamatta vierailu oli jälleen avartava ja mielenkiintoinen kokemus. Harmi että nää tunnit on niin myöhään iltapäivällä niin osa vierailukohteiden toiminnasta jää näkemättä (ja tietyllä tavalla kokematta, kun porukka on ihan koomassa väsymyksestä).

Muutaman vuoden sisään olen päässyt, tai oikeastaan joutunut, seuraamaan muutamia masennustapauksia, osa on ollut lievempiä ja osa pahempia. Tämä on opettanut minulle sellaisia asioita masennuksesta, joita ei opita lukemalla kirjasta. Vaikka masennus on tuskallista aikaa sairastuneellekin, se vaikuttaa myös lähipiiriin. Läheisen masennukseen kukin reagoi tavallaan, jotkut eivät voi hyväksyä asiaa, ajattelevat sen olevan huomiohakuista pelleilyä. Jotkut ovat ymmärtäväisiä, mutta hakevat silti (ehkä huomaamattaan) etäisyyttä. Sitten on niitä, jotka kokevat velvollisuudekseen alkaa huolehtia masentuneesta. Masentuneen terapeuttina toimiminen ei kuitenkaan ole läheisen harteilla ja se rooli kuuluu ehdottomasti antaa ammattilaiselle. Pahimmillaan moinen velvollisuudentuntoinen uhrautuminen johtaa syyllisyydentunteeseen ja toivottomuuteen; “miksi en osaa auttaa häntä?” Tällä tavoin myös masennuksen tietynlainen tarttuminen on mahdollista. On myös tapauksia jossa masentuneen henkilön itsemurha aiheuttaa tämän läheisten keskuudessa “itsemurha-aallon”. Nämä ovat tietenkin marginaalitapauksia.

Masennus itsessään on ennenkaikkea lamaannuttava sairaus. Se latistaa ihmisen peruspersoonaa lähes tunnistamattomaksi ja tämä voi aiheuttaa myös ärtymystä muissa. “Miks se nyt on tollanen?” “Ottais itseään niskasta kiinni”, “Ei se oo ainut kellä on vaikeaa”.

Masentuneet kokevat usein, ettei kukaan voi ymmärtää heitä, sillä heidän tuskansa on yksilöllistä. Tämä on osittain totta. Terveelle ihmiselle on hyvin vaikeaa iskostaa kalloonsa se, että toisen on nyt paha olla. Se ei välttämättä johdu piittaamattomuudesta, pikemminkin päin vastoin. Sitä haluaisi ymmärtää toisen pään sisässä tapahtuvia asioita, mutta se tulee hyvin vaikeaksi siinä vaiheessa kun masentunut huomaamattaan satuttaa koko lähipiiriään. Itsensä vahingoittaminen lääkkeillä, päihteillä, sekakäytöllä, viiltelemällä, millä tahansa kuviteltavissa olevalla keinolla tuntuu sairaalta. Joillekin tämä kuitenkin on ainut mahdollisuus tuntea enää mitään. Vaikka tunne olisikin negatiivinen, se on aina tyhjää harmautta parempi. Itsetuhoisuutta on yleisesti myös pidetty avunhuutona, mitä se varmasti joillekin onkin. Mutta se voi myös olla rangaistuskeino, muistutus omasta kyvyttömyydestä.

Masennuksen hoito lääkkeillä on hankala asia. Jotkut eivät halua ottaa lääkkeitä. Joko vieroitusoireiden pelossa tai siinä uskossa etteivät ne tehoa kuitenkaan. Arvaamattomat lääkkeet vaikuttavat kaikkiin eri tavalla, jotkut parantuvat, jotkut menevät parempaan suuntaan, toiset huonompaan. Pelkillä lääkkeillä tuloksia on kuitenkin turha edes odottaa, masennus tarvitsee aina terapiahoitoa ja ennenkaikkea henkistä tukea. Keskusteleminen on usein se kaikkein tärkein hoitomuoto ja on merkittävää löytää syy masennukselle, sillä se voi usein olla avain koko ongelman ratkeamiseen.

Nyt tosin on keksitty, että pikkuruiset korviin työnnettävät led-lamput parantaisivat masennuksesta, sillä ne tuovat valoa aivoihin korvan ohuiden seinämien lävitse. Kuulema vain kuukauden käytön jälkeen kaikki oireet katoavat. Tiedä nyt tuosta. (http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Led-valot+korvissa+voivat+ehk%C3%A4ist%C3%A4+masennusta/1135252073603)

Kaiken kaikkiaan masennus on sairaus johon täytyy suhtautua vakavasti, mutta tämä ei ainakaan omasta mielestäni oikein toteudu. Ei aina voida odottaa että potilas yrittää itsemurhaa, ennenkuin osastolle hoitoon ottaminen on edes vaihtoehtona. On muutenkin jo huomattu että täällä pimeässä pohjolassa masennus kukoistaa, niin mielestäni tässä tulisi ottaa jo järeämmät aseet käyttöön. Eihän siitä tule mitään, että nuoret, muuten täysin työkykyiset ihmiset, kaatuvat sängynpohjalle kaamosmasennuksena alkaneen depression vuoksi.

Saimme ihan ensimmäiseksi miettiä muutamia väittämiä skitsofreniaan liittyen. Oppitunnin kuluessa saimme sitten oikeat vastaukset näihin väittämiin, joista yllätyksenä tuli “onko skitsofreenikko vaaraksi muille ihmisille?” -väittämän oikea vastaus. Varmaan suurin osa luokkaa aina opettajia myöten oli sitä mieltä että kyllä on, mutta luulomme osoitettiin vääräksi. Asiantuntijoidemme keräämän tiedon mukaan skitsofreenikko on vaarallinen lähinnä itselleen ja muille vain silloin, jos lääkitys on vääränlainen.

Skitsofrenian puhkeamiseen kuuluu alkuoireita, joita voivat olla mm. masennus, syrjään vetäytyminen ja apaattisuus. Alkuoireiden jälkeen tulee psykoottinen vaihe, jolloin alkaa ilmetä erilaisia harhanäkyjä, -luuloja ja -kuuloja. Näistä yleisimpiä ovat ääniharhat, mutta tässä psykoosivaiheessa harhanäytkään eivät ole tavattomia. Psykoosin puhjettua sairastunut viedään sairaalaan hoidettavaksi, sillä oireet ovat yleensä erittäin pahoja. Psykoosin muututtua skitsofreniaksi harhaisuudet heikkenevät, mutta eivät katoa. Kuuloharhojen vainoamina skitsofreenikot usein vaikuttavat puhuvan yksinään, vaikka puhuvatkin päänsä sisäisille äänille.

Skitsofreenikoihin kohdistuu usein pelkoa, luultavasti sen huomiota herättävien oireiden vuoksi. Myös epätietoisuus sairautta kohtaan ja sen huono maine lisäävät epäluuloja. Aina silloin tällöinhän kuulee uutisia skitsofreenikoista, jotka ovat “menettäneet järkensä” ja surmanneet läheisiään harhojensa vallassa. On myös yleistä, että skitsofreenikko alkaa pahojen psykoosijaksojen aikana syyttämään läheisiään kaikesta mahdollisesta (sairauden syntymisestä, salaliitoista ja valehtelusta).

Skitsofrenian hoito on sinällään hankalaa, kun sairastunut ei koe itseään millään tavalla sairaaksi. Skitsofreenikko uskoo vakaasti näkemiinsä näkyihin tai kuulemiinsa ääniin, eikä osaa epäillä vainoharhojaan. Näin ollen sairastunut ei viitsi syödä lääkkeitään, koska kokee sen täysin turhaksi. Lisäksi lääkkeissä on aina erilaisia sivuvaikutuksia, joten se saa entisestään epäluottavaisen skitsofreenikon epäilemään pillereiden turvallisuutta, kyseessä kun saattaisi vaikka olla se salaliitto.

En älynnyt tätä pohtia tunnilla, ja nyt vasta kotiin päästyäni aloin ihmettelemään miksi tämän oppitunnin yhteydessä ei puhuttu jakautuneesta persoonallisuudesta mitään, vaikka yleensä juuri tämä piirre yhdistetään skitsofreniaan varsin voimakkaasti. Onhan sairaus sentään tunnettu myös nimellä “jakomielitauti”. Vilkaisin siis wikipediaa, missä kerrotaan että:

Vaikka skitsofreniassakin ihminen saattaa kuvitella olevansa jotain muuta kuin mitä oikeasti on, ei sitä tule sekoittaa dissosiatiiviseen identiteettihäiriöön, “sivupersoonahäiriöön”, jossa ihmisellä esiintyy kaksi tai useampia toisistaan selvästi erillisiä persoonallisuuksia.

Tämä on jotenkin todella yllättävää, sillä skitsofreniaanhan liittyy lukuisia vitsejä juuri näihin sivupersoonallisuuksiin liittyen. Ilmeisesti dissosiatiivinen identiteettihäiriö on liian hankala sana käytettäväksi vitseissä?

Tuplatusta tiedon määrästä johtuen sain lievän tietoyliannostuksen ja toivon, ettei krapula iskisi huomenna.

Oikeasti (eli ihan alunperin) en tiennyt sairaudesta mitään, mutta koska Henriikan oppitunnin sunnittelua pääsi seuraamaan ihan lähietäisyydeltä, niin siinä samalla tuli opittua Touretten pääpiirteet etukäteen. (Tämän vuoksi vaikutti hirveältä fuskaamiselta viitata, kun kysyttiin että tiedetäänkö me etukäteen sairaudesta mitään.) Varsinaisia sairauden aiheuttajia ei olla löydetty, mutta alttius tulee perinnöllisesti. Sairauteen sisältyy erilaisia pakkoliikkeitä ja -äännähdyksiä (eli tic-liikkeitä), myös sanojen pakkomielteistä toistamista. Vaikka media onkin tarrautunut Tourettessa erityisesti rumien sanojen jankuttamiseen, esiintyy sitä hyvin pienellä prosentilla sairastuneista.

Tourettea sairastaville koituu ahdistusta mikäli pakkotoimintoja ei pääse suorittamaan, ja tällaisten halujen pidättäminen johtaa voimakkaampaan kohtaukseen sitten myöhemmin. Ihan kuten yskääkin pidätellessä. Tämän hillitsemiseen käytettävän keskittymisen vuoksi opiskelu ja siihen keskittyminen vaikeutuu. Jo nimi “oireyhtymä” viittaa useiden eri oireiden yhdistelmään. Tourettessa ilmeneekin myös ADHDta ja OCDta, eli pakko-oirehäiriötä. ADHD ilmenee ylivilkkautena ja keskittymisongelmina, kun taas pakko-oirehäiriöön kuuluu erinäiset rituaalit ja toistot. Klassinen esimerkki tällaisesta rituaalista on käsien jatkuva peseminen. Myös Tourette usein muiden oireyhtymien tapaan erilainen jokaisella sairastajalla.

Ensisijaisesti tourettea hoidetaan erilaisin terapioin ja lääkehoitoon turvaudutaan ilmeisesti vasta, kun mikään muu hoitomuoto ei ole helpottanut oireita. Lääkkeet auttavat tic-oireiden, jännittyneisyyden ja stressin käsittelyssä ja vähentävät niitä.

Koska Tourettea sairastava tiedostaa sairautensa, muttei mahda sosiaalisesti hyvin kiusallisillekin pakko-oireilleen mitään, täytyy sairauden olla todella ahdistava. Vaikka sairaus muuten onkin vaaraton, on siitä aiheutuva stressi ja ahdistus sosiaalisia tilanteita kohtaan tuskastuttava ja epämiellyttävä. Koulussa olot ovat varmasti erityisen sietämättömät, sillä asiasta tietämättömien lasten silmin katsottuna pakkoliikkeet ovat varmasti omituisia ja sanojen hokeminen hassua. Tämä tekee kavereiden saamisesta haastavaa ja kun keskittyminenkin tic-liikkeitä pidätellen on mitä on, voi vain kuvitella sairastuneen ahdingon määrän.

Vahemmalla iällä sairaus varmasti vaikuttaa myös ammatinvalintaan. Mikä työ olisi sellainen, jossa oireet eivät haittaisi niin paljon, mutta minkä tekemisestä nauttisi vielä itsekin? Ja kun työhaastattelun aika viimein tulisi, kuka palkkaisi Tourettea sairastavan terveen ihmisen sijaan?

Mutta oli kivaa olla väärässä!

Sairauden synnystä en tiennyt ennalta mitään, joten oikeastaan kaikki tieto tästä oli uutta. Ei niin kauhean ihmeellistä kylläkään. Perinnöllisyys, synnytyksen yhteydessä ilmenneet vaikeudet ja alhaiset bilirubiiniarvot olivat sellaisia aika oletettavissa olevia syitä. Mutta sain tosiaan jälleen yllättyä, kun saimme kuulla että useilla ADHDta sairastavilla esiintyy tavallista useammin masennusta tai ainakin alttius masentua on suurempi. Tietenkin tämä on ihan ymmärrettävää, mutta sitä ei ollut aiemmin tullut ajatelleeksi. Etenkin kun olin pitänyt ADHDta sellaisena iloisten ja huolettomien sairautena, sellaisten jotka eivät ole epäonnistumisistakaan moksiskaan.

Mielipiteet ADHDn luokittelemisesta sairaudeksi jakautuvat rajusti kahtia. Monen mielestä se on aivan ehdottomasti sairaus siinä missä muutkin, mutta on niitäkin joiden mielestä se on korkeintaan vain jonkinlainen häiriö tai ei sairaus ollenkaan. Tämä on sinällään aivan ymmärrettävää, jotkut ihmiset vain ovat toisia vilkkaampia. Mutta mielestäni siinä vaiheessa, kun se vilkkaus tai keskittymisvaikeus menee niin pitkälle, että se haittaa jokapäiväistä elämää, ei voida enää puhua vain luonteenpiirteestä. En silti olisi lynkkaamassa ADHDta miksikään suuren luokan sairaudeksikaan, vaan juurikin häiriöksi. Tietenkään tämä ei mielestäni sulje pois oireita helpottavien lääkkeiden käyttöä.

Tunnilla katsoimme videota aiheeseen liittyen ja olin yllättynyt siitä miten kylmästi jotkut äideistä kohtelivat lapsiaan. Totta kai venkuileva lapsi käy kenen tahansa hermoille, mutta jotenkin en vain pitänyt muutamien vanhempien tavasta kohdella jälkeläisiään. Etenkin keskustelu “Äiti olenko minä sairas?” “Kyllä sinä äidin mielestä olet sairas” oli omituinen. Tietenkin lapselle on hyvä kertoa, mistä on kyse kun diagnoosi saadaan, eikä pimittää sitä. Mutta sen voisi ilmaista vähän lempeämminkin. Jos lapselle sanoo että hän on sairas, niin eihän lapsi osaa välttämättä ajatella sitä muuten kuin huonona asiana, puutteena tai suoranaisena epänormaaliutena.

Diagnoosin saaneet aikuiset ovat useimmiten helpottuneita siitä, että vuosia askarruttaneisiin kysymyksiin on löytynyt vastaus. Katsomassamme dokumentissa nähty Titta Tuulispää (jostain syystä nimi herätti oppitunnin seuraajissa hilpeyttä) kertoikin, että diagnoosin saaminen oli hänelle kuin uuden elämän alku ja selitys siihen, miksi kaikki ei aina ole mennyt niin kuin olisi pitänyt.

Keskus toimii tavallaan päiväkerhona, jonne erilaisten sairauksien tai kehitysvammojen edustajat menevät viettämään päivää. Asiakkaat on jaettu kolmeen eri ryhmään iän, vamman ja sopeutumisen mukaan. Keskuksella heitä myös autetaan oppimaan yksinkertaisten välipalojen tekemistä, pöydän kattausta, vuoteen sijausta. Kaikkea pientä, mitä nyt tavallisessa arjessa tarvitsee osata. Tietenkin myös sosiaalista kanssakäymistä. Keskuksella on myös erilaisia harrastehetkiä päivittäin; uintia, lehdenlukua ja levyraatikin!

Meille kerrottiin asiakkaiden päivärutiineista ja esiteltiin kuvakortteja, jotka helpottavat päiväohjelman hahmottamista. Useimmat päivähoitokeskuksen asiakkaista eivät osaa lukea, joten ympäri rakennusta oli erilaisia kuvakortteja ja värisymboleja auttamassa päivän askareissa. Hoitajat joutuvat siis todella laittamaan älynystyränsä surisemaan, jotta uusia apukeinoja löytyisi silloin tällöin ilmaantuviin ongelmiin. Hoitajilta vaaditaan varmasti myös järjettömän pitkää pinnaa, jotta jaksaa käydä samoja asioita uudestaan ja uudestaan läpi, iloita pienimmästäkin edistysaskeleesta ja kuunnella (ainakin ulkopuoliselle ja tottumattomalle) käsittämätöntä kommunikointia.

Yllättäviä asioita mahtui tähänkin kokemukseen; osa päiväkeskuksen asukeista asui omillaan. Vaikka tietenkin aina pari kertaa viikossa heidän luonaan käykin joku tarkistamassa asiat, mutta siis käytännössä osa asuu ihan yksin.

Keskuksella käynti oli mielenkiintoinen kokemus ja tietyllä tavalla myös omien pelkojen kohtaamista, mutta välillä oli vaikeaa kun ei oikein tiennyt miten suhtautua tai reagoida johonkin asiaan. Suoraan vain asiakkaiden tuijottaminen tai toimien seuraaminen vaikutti siltä kuin olisi ollut eläintarhassa tai tullut tutkimaan jotain uutta lajia ulkoavaruudesta, eikä tämä mielikuva ollut kauhean hauska. Toisaalta taas pelkästään tuppisuuna tapittaminen ja seinien pälyily olisi saattanut vaikuttaa oikeasti aika vammaiselta.

Kysyttäessä alkutietojamme autismista, oli luokassa aika hiljaista ja vain muutama käsi nousi ylös. En ihan totta tiennyt autismista paljoakaan, ja ne vähäiset tietoni mitä minulla oli, olivat hyvin sekavia ja hajanaisia. Etenkin autismin ja aspergerin erot olivat hiukan hämärän peitossa, mutta lopulta astuin luokasta ulos tietäen, että asperger on autismin lievempi muoto. Mutta olin siis todella kiinnostunut aiheesta ja oli kivaa saada asiantuntevalta vaikuttavaa tietoa tästä sairaudesta.

Ensimmäiseksi saimme kuulla taudin synnystä ja olin vähän yllättynyt siitä, miten vähän sairaudelle altistavista tai sitä aiheuttavista tekijöistä tiedetään. Ilmeisesti autismia tutkiville ammattilaisillekin syiden etsiminen on täyttä hakuammuntaa. Valaisevien ja kiinnostavien esimerkkien jälkeen kävimme katsomaan videota, josta ilmeni hyvin autismin monimuotoisuus. Videossa seurattiin kolmen eri autistia sairastavan henkilön arkipäiväistä elämää ja toiset selviytyivät siitä itsenäisemmin kuin toiset. Oli rankkaa katsoa poikaa, joka tarvitsi varmistuksen jokaiseen tekoonsa äidiltä tai isältään. Tai oikeastaan rankkaa oli juuri se, kun ajatteli, miten vanhemmat (ja pikkuveli) joutuivat 24/7 vahtimaan autistista poikaansa. Myös tieto siitä, ettei sairauteen ole parannusta, on varmasti raskauttavaa. Poika itse vaikutti kuitenkin tyytyväiseltä elämäänsä, enkä tiedä että kuinka paljon hän ymmärsi olevansa “erilainen”.

Kaikki videon henkilöt eivät kuitenkaan olleet yhtä vakavasti sairaita. Eräs poika oli jopa suht normaali, käyttäytyi tavallisesti ja ainut selkeä merkki sairaudesta näytti olevan puhevika. Poika kuitenkin kävi autismiyhdistyksen kautta tekemässä pieniä postinjakamistöitä ja tapasi yhdistyksessä muitakin autisteja. Kolmas henkilökään ei vaikuttanut muuten erilaiselta, paitsi että hän kertoi olevansa hyvin epäsosiaalinen ja lapsuudessaan hänellä ei ollut paljon ystäviä. Suuri vaikuttava tekijä tähän oli varmasti se, että 60-70 -luvulla – jolloin mies oli ollut lapsi – autismia ei tunnistettu ja sairastuneita pidettiin mielisairaina. Videossa näytettiin kuitenkin miehen käsinkirjoittamaa elämänkertaa, joka ei vaikuttanut olevan ihan kevyttä luettavaa; miehen kokemukset olivat olleet melkoisia. Etenkin tästä ilmeni sairauden henkinen rankkuus myös sairastavalle, vaikka olin luullut aluksi, ettei sairastunut oikein tiedä olevansa erilainen.

Autismi on selkeästi hyvin yksilöllinen sairaus ja oireiden ilmeneminen riippuu paljon henkilöstä. Ymmärtääkseni se menee vähän niin, että jokainen autisti on omanlaisensa tapaus. Joku ei kykene kommunikoimaan lainkaan, toiset voivat kyetä puhumaan vallan mainiosti ja sitten on tapauksia kaikkialta siitä väliltä. Aistiyliherkkyys niin, että haetaan niitä ärsykkeitä, oli myös täysin uusi tieto. Herkkyyden toisesta ääripäästä tiesinkin jo jotain, sillä veljeni luokalla oli aspergeria sairastava poika ja tämä johtikin sitten välillä muutamiin toimenpiteisiin.

Autismin hoito oli oikeastaan aika ennaltapääteltävissä; terapiaa ja lääkkeitä. Oli kuitenkin mielenkiintoista kuulla erilaisista terapiakeinoista. Puheterapiaa, kosketukseen ja katsekontaktiin totuttelevaa terapiaa, kehonkielen opetusta. Vaikka tiesinkin vähän siitä, että autistit eivät välttämättä erota tunteita, oli hämmentävää ihan totta ajatella, ettei tietäisi mitä hymy tai kyyneleet merkitsevät.

Aavistuksen hämäräksi jäi vain se, että missä menee autistin ja aspergerin raja. Eli milloin autismi on tarpeeksi lievä, jotta sen voi luokitella aspergeriksi?

Jotenkin ihmeellisesti kykenin silti pysymään suhteellisen tyynenä ja puheosuudet sujuivat mutkattomasti. Omalta osaltani jälkituntemukset oppitunnista ovat ihan hyvät, vaikka Titalta tulikin vähän sanomista tekstien puuttumisesta ja tunnin kesto olisi voinut olla pidempikin. Vaikka oheismateriaalia ja muuta olikin niukasti, olimme mielestäni ihan kelvollisia, ottaen huomioon sen miten paljon meitä kumpaakin jännitti.

Loppu kurssi tuntuu olevan täynnä keveyttä ja autuutta nyt kun pahin on jo ohi. Voi rauhassa heittää stressihatun pois päästä ja keskittyä rauhassa oppimiseen. Kokemus ei kuitenkaan ollut ainoastaan negatiivinen, enkä usko sen jäävän kummittelemaan mielen perukoille. Oli nimittäin ihan kiinnostavaa kokeilla oikeasti, että millaisia haasteita noinkin yksinkertaisen tunnin pitämisessä on. Itse koin ainakin oppilaiden vastauksiin vastaamisen vaikeaksi, kun helposti tuli vaan vastattua “Mm joo, aivan. Seuraava?”

Tämän satumaisen avartavan kokemuksen jälkeen voin kyllä sanoa, että viihdyn huomatavasti paremmin viittaavana osapuolena, kuin kohdevalaistuksessa luokan edessä!

Tiesin sairauden kahdesta eri kaudesta, maanisesta ja depressiivisestä, sekä oireista joita tiettyyn kauteen aina liittyy. Hyperaktiivisuuden ja holtittomuuden maanisessa kaudessa, sekä masennuskausien itsemurha-aikeet, omanarvontunnon heikkenemisen ja apatian. Lääkitys, terapiat ja elämän hankaloituminen sen kaikilla osa-alueilla olivat tuttuja juttuja.

En kuitenkaan tiennyt, että sairaudessa voi olla jopa vuosien tauko kaikista sairauden oireista tai että eri kausien kestot voivat olla niin pitkiä. Olin ajatellut että ne maksimissaan kestäisivät joitakin kuukausia, mutta että vuosia? Mahdotonta ajatellakaan että selviäisi näinkin vaikean ja psyykettä kuluttavan sairauden kanssa niin pitkään (etenkin masennuskauden aikaan, kun “itsemurhavietti” voi olla niin suuri). Yllätyin vähän myös siitä, että sairastunut odottaa maanisia kausia niin kovasti. Nyt vähän viisaampana se tuntuu kuitenkin ihan järkevältäkin. Ei olisi mikään ihmekään, että hyperaktiivisten kausien odottelu päätyy olemaan se ainut elossa pitävä asia, syy jonka vuoksi jaksaa oman horjahtelevan mielen kanssa. Eräs sairustunut kuvailikin sitä tunnetta “paremmaksi kuin mitä yksikään huume voisi koskaan aiheuttaa.”

Maanisesta kaudesta, onnen ja itsevarmuuden kukkuloilta, seitsemännestä taivaasta putoaminen tuleekin sitten usein hyvin äkkinäisesti. Sitä yllättäen ikävystyy, kun muut eivät yksinkertaisesti pysy sairastuneen mielettömän energisyyden vaatimassa tahdissa. Miksei kukaan halua seikkailla niinkuin minä? Miksei tuo halua seksiä niin usein kuin minä? Mielivapaa rahankäyttö on voinut johtaa taloudellisiin ongelmiin ja jännityksen halu loukkaantumiseen. Kun kaikki yks kaks pysähtyykin, pudotus on rankka. Alkaa jälleen uusi masentuneisuuden vaihe. Harmaa sumu ja maratonkävely tervassa. Ei jaksa mitään, kukaan ei halua viettää aikaa sairastuneen parissa, itseasiassa, eihän kukaan edes rakasta häntä. Tässä vaiheessa itsemurhariski on jo hyvin korkealla.

Jäi kuitenkin vähän epäselväksi, että alkaako masentunut yllättäen vain voida paremmin, vai mistä silloin oikein saa kaiken energian yllättäin puhkeavaan maaniseen kauteen.

Maaninen kausi on varmasti yksi tärkeä syy bipolaarihäiriön hoitamisen vaikeuteen (mikäli sairautta edes huomataan, sairastunut kun ei itse usein tiedosta että mikään on vialla). Lääkityksellä saisi taltutettua masennusta, mutta samalla se latistaisi maanisuuttakin. Ja kuinka moni (sairauden alkuvaiheilla varsinkaan) on valmis luopumaan siitä ainoasta hetkestä, kun kykenee tuntemaan jotakin niin syvästi? Lääkitys toisi helpotusta moniin asioihin; tasoittaisi ihmissuhteet, tasoittaisi fyysisen jaksamisen, tasoittaisi tunteet. Maanisiin kausiin tottuneelle “tavallisen” onnellisuuden täytyy kuitenkin tuntua hyvin värittömältä ja valjulta.

Vaikka lääkkeet eivät tehoaisikaan, on aina onneksi terapia. Silloin sairastuneen kuitenkin tulisi jollain tapaa hyväksyä sairautensa ja jaksettava depressiivisistäkin kausista huolimatta käydä tapaamisissa.

Vaikka sairaus on raskas sen sairastajalle, niin se on myös hankalaa aikaa kaikille sairastuneen läheisille, jotka joutuvat mukautumaan sairauden eri kausiin. Vaikka diagnoosi rakkaan henkilön kummalliseen käytökseen tulee joillekin varmasti helpotuksena, niin ylipäätään koko sairauden hyväksyminen voi joskus olla läheisille paljon vaikeampaa kuin itse sairastajalle. Monet saattavat säikähtää, kun kuulevat sairastumisalttiuden olevan perinnöllistä. Jos siskoni on hullu, niin olenko minäkin? Tai sitten syynä on yleinen tietämättömyys; harva tietää sairaudesta tarpeeksi ja sitä vain ajatellaan että selvä, mieheni, vaimoni, perheenjäseneni on hullu. Mielisairas.